Eilen taas tuli itku kohtaus, ajatukset pyörii vaan päässä, miks minä miks mulle tapahtuu aina näi kun on tapahtunut? Välillä pienessä päässä mietin että miks just mulla ei oo isää miks just mun isä lähti 33-vuotiaana ikuiseen uneen, ei pieni lapsi sitä ymmärtää voi. Varsinkaa kun on 1-vuotias kun isi lähti 😢😢😢😢. Mulla on kyllä ympärillä ihania ihmisiä, mutta kun oon niin sisäänpäin kääntyvä, en osaa kertoo mitä mun pikku päässäni tapahtuu 😢😢 mut kyllä se kai tässä ajan mittaa helpottaa, että näi oli isille parempi että lähti, eii hän arvannut millasen tuskan ja ikävän aiheuttaa, ei kukaan itsemurhan tekijä sitä tiedä. Kaikki lähimmäiset jäävät kaipaamaan, ja jopa pienet lapset ! Mulla on nyt toisaaltaan hyvä olla mulla on rakastava poikaystävä, Niko. Hän pitää huolta ja on muutenkin ihana, mä en vois ajatella ilman Nikoo, meillä kun on tollanen karvainen vauva, Zico. Mä en mitään muuta toivokkaa kun että Niko ja Zico pysyykin mun vieres vaikka mä oonki välillä ongelma ja menee hermot muhun
En oo hetkeen kirjotellu blogia. Ei vain tule mieleen mitä kirjottais, noh mut nyt, nyt on taas sellanen tunne että haluisin juosta karkuun, maastoutua maahan, mennä sikiöasentoon ja itkee, itkee nii paljon kun tulee itkua. Mutta kysymys herää miksi? Miksi tällänen tunne. Mulle ei oo tapahtunut nyt lähipäivinä mitään, ainakaan itteni mielestä. Mulla on kolme viikkoa viel ennen kun arki tulee vasten kasvoja sitä odotellessa 😢. Sit onki viiminen vuosi edessä ja kaikki auki, mitä sitkun turvallinen koulu loppuu, mihin mä sit joudun, jos en saakkaa töitä? Mutta sitä jännityksellä odotellessa :3
Jotenki taas tuntuu siltä että onko järkevää elää? En taas tiedä mikä mulla on tunne tila kun tälläsii mietin päässä taas liikaa kysymyksiä mihin en tuu koskaan saamaan vastauksia 😢. Jotenki musta taas jostain kumman syystä tuntuu siltä että multa vaan salataan asiaoita lapsuudestani, en tiedä keneltä voisin kysyä. Äiti ei välttämättä halua puhua siitä miks isä meni niin aikaisin mun elämästä pois, mummilta en ite pysty kysymään, koska se menis mulla siihen itkemiseen 😢😢😢❤ muuten mun elämä onkin nykyään loistavaa, Zicon ja Nikon ansioista, mutku en haluan aina vaivata Nikoo mun tyhmillä itku kohtauksilla, vaikka se ehkä helpottais mua mut silti must aina tuntuu et noloo itkee jostai minkä tietää että ei tuu saamaa ikinä takaisin vaikka kuinka itkisi mun on vaan pakko myöntää itelleni että mulla ei oo eikä tuu olemaan sitä turvallista, suojelevaa isää 😢😢😢❤❤. Tammikuussa tulee 19 v isän kuolemasta, musta se tuntuu aina pahalta käydä joka joulu, ja aina välillä isän haudalla samaa aikaa kun näkee vaikka kuinka mun puolpikkuveli saa tehdä asioita hänen oman isänsä kanssa. Ja mä vien kynttilän oman isälle. Vaikka mullekkin on ihan vitun paljon sitä paskaa tullu niskaa aina oon ollu se vahva, aina oon mennyt eteenpäi, mut ei kukaan jaksa sitä ikuisuuden, onhan munkin ainakin kerran lupa sortua, vajota maan alle, onko se liikaa pyydetty?
Nyt taas illalla herää paljon kysymyksiä, kävin kattomassa isän äitiä (joka on mua 70 v vanhempi en tiedä miten pääsen yli vai pääsenkö koskaan siitä kun aika jättää on mummo ❤) yllätyin kun oli niin hyvässä ja pirteässä kunnossa hän oli jaksoi niin paljon kun vain sanoja tuli niin puhua ❤. Mitä niihi kysymyksiin tulee, sitä että miks just mun isä teki itsemurhan, miks kukaan eii puhu mun kanssa siitä mulle, onks se tabu meijän perheelle, onko mulla edes perhettä enään kun ei isiä oo, olisinko erilainen jos se isä hahmo olis ollu mun elämässä alusta asti? Mä tiedän että oon aina näitten kysymysten kanssa yksin, kun musta tuntuu että kukaan ei pysty samastumaan muhun ja mun juttuihin, siitä varmaan johtuukin että oon näi outo ja erilainen. Palataa ajassa taaksepäin huimasti taaksepäin, siihen kun vielä olin pieni ja en osannut avata suuta vaikka koulussa ja missä vaa olinki niin kiusattiin, haukuttiin, mut kukaan ei uskonut. Koulussa olin niinkuin mitään ei olis tapahtunut välitunnit aina yksin jopa siellä uudessa koulussa olin yksin siitä oikeestaan alkokin mun helvetti josta, onneks nyt on paljon valosampaa elämän vaihe, mut aina välillä mä taas vajoon yksinään peittoon kääriydyn miettimään, miks oon mikä oon? Nyt musta tää elämä mitä elän niin tuntuukin paremmalta, mul on ihana, huolehtivainen poikaystävä, ja Zico ❤❤. Mä saan nähdä miten Zico kasvaa ja oppii uusia asioita, vaikka välillä onkin ihan riiviö niin kyllä mä silti sitä rakastan ihan älyttömästi. Ja mitä mun ja Nikon parisuhteeseen tulee, niin en kadu yhtää sitä iltaa kun sillon alkuaikoinaan soitin itkien ja kysyin vaan randomina että ”mis sä asuitkaan?” Ja siitä se sit pikkuhiljaa lähtikin, sitä päivää en vaihtaiskaa mihinkään muuhun. En osaa enää elää ilman Nikoo ja meijän Zicoo. Mä oon itekki ehkä oppinut jotai uutta itestäni, vaikka oonki joillekkin rasittava, mut mä tiedän sen että mun ei tarvi muuttua yhtää toiseks, oon vaan oma itteni, toivon ainaki että se riittää tässä suhteessa.
Vaikka kaikki kaunis murtuu Oot aina siellä minne meen Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu Mut mä tahdon vapauteen
Päästä mut pois Päästä mut pois Päästä mut pois Päästä mut pois (Pois)
En tajunnu sillo viel että tulee vaa pahamieli mulle kun annoin määräillä ihmisten mun elämää. Mitä vittua mahdoinkaan ajatella silloin, vai ajattelinko mitään? Nyt on onneks aika kääntää uus sivu mun elämässä ja alottaa puhtaalta pöydältä. Oon jo pystynyt alottamaan, koska nään kuinka onnellinen toinen osapuoli on, ja tietenki meijä vauva, Zico. Hän on sellanen formula huhhuh. Nyt oon onnellisin monen vuoden jälkeen, saan olla oma itteni ja vaikka mennä mihi mä haluan, saan pukeutua iha mite mä ite haluan, kukaan ei määrää mua eikä mun elämää.
Must tuntuu että viikot menee todella nopeesti, kun on jokapäivä jotai tekemista 😀 Nyt mun elämä taas maistuukin elämältä kun tullu paljon taas tehtyy. Lauantaina Linnanmäellä ja siellä ehkä sain koottuu päässäni hiljaa mielessä itteeni, totesin että nyt mä saan vihdoin olla vapaa ja oma itteni, jota en oo nyt vähä aikaa ollut. Se on johtunut ihan siitä kun mun elämää on määrätty, painostettu olemaan joku muu mikä oon. Se on vittumaista voin sen nyt sanoo. Nyky elämä tuntuu ihanalta, oon vihdoin oikeesti onnellinen ja tunne että joku oikeesti pitää huolta ja rakastaa mua just sellasena kun oon. Ei tarvi esittää mitään toista. Mitä näihi mun itku kohtauksiin tulee niin mä tiedän että itku voi auttaa, mut se ei tua isää takas enään tähän elämään, mä nään sen sitten toivottavasti tuolla jossain. Itsetuhoiset ajatukset on pikkuhiljaa jääny miettimättä, koska enään ei ole tarvetta niille, vaikka mä välillä mietinki että mitä jos…. mitä jos lähtis? Mut todellisuudessa en pysty tekemään en vaan pystyis. Kai se on siitä kun Isä tehnyt ja sit miettii sitä tuskaa mikä mulla vaikka siitä on tullut, niin en mä vois mun rakkaille sitä tehdä.
Vähä aikaa taas en oo kirjotellu. En taas tiedä miks, kaikki ajatukset taas ollut pihalla. Tänään olin Linnanmäellä ja siellä, siellä mä tunsin vihdoin että oon onnellinen mitä mulla on. Vaikka välillä tulee sellasia itku kohtauksia, mutta niistä selvitään kun on tollanen kuunteleva, lohduttava, ihana poikaystävä. Ilman sitä mul ei varmaa oliskaa enää intoa elämään, koska niin itsetuhoinen ihminen kun voi olla =( =( Välillä mietin mun isää, mitäköhän sille kuuluu, miltäköhän näyttää, onkohan hänellä kaikki hyvin? Ei mulla muuta taas tälläkertaaa, palailaan.
Jälleeen tollanen otsikko :'( Älkää kysykö mistä mut kaipuu ja ikävä kolkuttaa taas olkapäätä. Välillä tulee sellanen tunne et mitä jos maailma olis parempi ilman mua? En tiedä. En todellakaan taas tiedä, tuleeko masennus kun mietin tollasia? Välillä vaan tuntuu tolta. Vaikka nyt mun maailma onkin ihanaa ja haluun taas elää elämää eteenpäi, koska Niko ja Zico ♥♥. Mut joskus öisin viel ajatukset pyörii lähdössä ja isässä. Ihan kun kukaan ei halua puhua siitä mitä tapahtu ihan kun se olisi tabu. Olisiko pystytty estämään kuolema? Miltäköhän mun elämä olis tänä päivänä jos isä olis jääny mun elämää? Kukaan ei tiedä eikä tuu koskaan tietää. Hän ei oo kertomassa täällä sitä 🙁 Välillä tuntuu että on ilmaa kaikille kukaan ei valitettavasti nää mun sisälle että onko kaikki hyvin, vain mä tiedän sen, mut kun ei kaikki aina ole. Jokanen synttärit ja uudet vuodet on helvetin vaikeeta vaikka en sitä näytäkkää kenellekkää, haluan vain näyttää että oon iso tyttö enkä itke kun kaikilla muilla on hauskaa. Kiitos ja kuitti tänä päivänä taas tuli purattua.
Viikko on taas menny nopeesti, kun taloon muutti vauva, joka pitää hereillä ja riehuu. Hän on kyllä ihana. Love my baby ❤ muutenki elämä on taas ollut normaali elämä. Tietteks kun ei oo sitä helvetin vahtimista, koko helvetin ajan. Ihanan vapauduttava olo. Me ollaa pieni perhe en rakasta mitään muuta kun mun ihanaa murua ja meijän vauvaa 😙❤❤ kaikki on taas hyvin. Vaikka välillä onki kauheee masennus päiviä joita en ehkä näytä ulospäin toisille. Se johtuu siitä kun en osaa! En vain osaa puhuu kenellekkää, vaikeaa. Mutta toivottavasti ei useasti tuu masennus päiviä ja miettimisiä seuraavia ”miks oon olemassa? Mikä mussa on vikana kun oon tällänen? Olisiko parempi että menen maailmasta pois vai en?”
Mä oon jo kauan miettinyt et oonko ongelma vai miks mulla on joskus nii masennus päiviä et huh huh :'( mut kai kaikilla joskus on? Mua on ruvennu taas mietityttää isä, isä joka jätti mut 1-vuotiaana yksin maailmaan 🙁 mä luulen että mä oon ainut joka ikävöi omaa isää. En tiedä mitä tehdä kun en osaa puhua kenellekkää :'( joskus musta tuntuu että kukaan ei välitä kukaan ei kysy miten mulla oikeesti menee? Äitin kaa en edes oo yrittäny puhua isästä, koska tiedän mihin se johtaa….. mun itkemiseen 🙁 tuntuu vaa että aiheutan pahaa oloa kaikille jos kysyn mun oikeesti tärkeestä henkilöstä. Nyt mun elämä onki taas kunnossa, mulla on muutama oikee, luotettava ystävä jotka huolehtii ja näkee jos mulla on paha olla. Ja tietty Niko ♥. Niko on tullu mun elämää vast kuukausi sitten mut silti musta tuntuu että ollaan tunnettu jo kauan, saan olla oma itteni ja mennä mihi haluan. Vapauduttava olo. Kukaan ei määrää miten saan pukeutua ja mitä saan tehdä. Katotaa kui kauan Niko jaksaa kattoo mua ja mun kiukutteluja (joita välillä saattaa tullaei oo vähää aikaa tullu) mä toivon että kauan ♥ ei tälläkertaa muuta avautumista tähä iltaa.
Äää mitä sitä tänne kirjottais, tunteet taas ihan sekasin. Mulla tuntuu että tulee itku, potku raivarit ihan juuri. Ärsyttää ja samalla outo tunne, en tiedä miks tällänen olotila nyt. Kävin viikko sit iskän haudalla, se jos mikä herättää paljon kysymyksiä ja ne kysymyksen on että MIKSI, MIKSI MUN ISÄ, MIKS SE MAKAA TUOL MAASSA??? Mä tekisin ihan mitä vaa kunhan olisin saanu turvallisen lapsuuden. Mitä mä tein väärin 1-vuotiaana että ansaitsen tämän? Mulla on vaa ihan helvetin ikävä mun ainoota isää, en oo edes saanu tutustuu häneen. Just ku elämä alkaa menee pikkuhiljaa paremmin ku muutama vuosi sitten, kaikki vaa johtuu tosta ihanuudesta, Niko ❤❤❤❤. Nikon ansioista mun elämä on edes jotenki menos parempaa suuntaa. Ei mulla muuta tänä päiväsestä avautumisesta.
Aloitan nyt kokonaan uusiks tän blogin kirjotuksen. Viime kertasesta meni päin vittua suoraan sanottuna. Nyt aloitan kunnolla, välillä kirjottelen. Ensinnäkin nyt alkaa mun elämässä uusi sivu, todellakin uusi sivu. Oon löytänyt mun elämää ihanan ihmisen, eka kerta kun ihminen joka kuuntelee mua ja mun murheita. Okei tää ehkä kuulostaa säälittävältä, että 19-vuotias saa itku potku raivarit. Onneks on ihminen joka ymmärtää mua, ja varsinki mua ja mun touhuja. Ei mulla tällä kertaa mitää muuta!